Inhimillisiä näkökulmia kouluun
Luna Lehikoinen, 4.5.2025
Johdanto:
Kun kirjoitin artikkelia museolehteen lasten ja nuorten oppimisvaikeuksista ja henkisestä pahoinvoinnista, sekä siitä, miten museo voisi suhtautua tilanteeseen, heräsi minulle itselleni samalla monia kysymyksiä, joihin päätin vielä myöhemmin paneutua (Miten museot voivat auttaa henkisesti pahoinvoivia lapsia ja nuoria? - Museolehti). Tämä artikkeli on siis jatkoa noille museologian nykydokumentointi- projektiini perustuville huomioille ja johtopäätelmille, joita tein Emil Cedrecreutzin museolle Harjavallassa keväällä 2024 (Lehikoinen 2024, tallennusharjoitus). Se, mikä mieltäni suurimmin vaivasi, yhtä aikaa huolestuneisuuden lisäksi, oli lähinnä se seikka, että tutkimuksessani kuvattuihin ongelmiin ja niiden suorastaan räjähdysmäiseltä vaikuttavaan lisääntymiseen lasten ja nuorten keskuudessa, suhtaudutaan kovin ”oirekeskeisesti”. Tällä tarkoitan sitä, että ilmiöön pyritään etsimään hoitoa, reseptiä, jotta lapsi ja nuori saataisiin taas toimivaksi yhteiskunnan jäseneksi. Tilanne alkoi näyttäytyä minulle pitkälti samankaltaiselta, kuin miten mielenterveysongelmien suhteen melko yleisesti toimitaan: tarjotaanko käsiteltävänä oleviin oireisiin ”reseptiä”, mutta ongelman taustatekijät eli syyt jäävät vähälle huomiolle? Tilanne on hullunkurinen, jos tavoitteena on saada yksilö mahdollisimman nopeasti taas osaksi yhteiskuntaa, tuota elinympäristöä, joka on juuri saattanut aiheuttaa mielenterveysongelmia, jotka heijastuvat myös moninaisina oppimis- ja käytöshäiriöinä. Pitäisikö pikemmin kysyä; missä on menty vikaan, samaan aikaan kun luonnollisesti myös oireisiin haetaan reseptiä tilanteen ”normaaliksi” saattamiseksi.
Aika on useinkin se, mitä nimenomaisesti tarvitaan, jotta jokin ongelma alkaisi kaikessa kokonaisuudessaan hahmottua selvemmin. Tämä ns. tilanteen vaatima ”hitaus” on vastoin tehokkuutta vaativan yhteiskunnan ihanteita, jossa kilpailusta on tullut itseisarvo. Jos tästä kilpailusta jää jälkeen, on se kaikista pelottavinta – ei välttämättä niinkään yksilölle itselleen, kuin kilpailuyhteiskunnalle, jossa yksilö sairastuu tai ei enää vain yksinkertaisesti jaksa tavoitella voittopalkintoa (Uusikylä 2020,87). Aika ja tietynlainen hitaus, ovat kuitenkin se tuki, jota itse olen huomannut ennen kaikkea tarvitsevani prosessoidessani monia mieltä askarruttavia ongelmia tai vaikkapa tämän artikkelin sisältöä. Tämä artikkelini perustuu suurelta osin kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylän teokseen Lahjakkuus, josta lainaan ajatuksia tiheään. Olin Kari Uusikylän oppilaana aikoinaan Joensuun yliopiston järjestäessä kesäkursseja kasvatustieteestä. Myöhemmin olen toiminut kuvataideopettajana peruskoulussa, yhtenäiskoulussa ja lukiossa lähes kolme vuosikymmentä ja myönnän peilaavani näitä kasvatustieteellisiä näkökulmia ja ajassamme esiintyviä erityisongelmia samalla omiin kokemuksiini opettajavuosilta.
”Lasten ja nuorten henkinen pahoinvointi, psykososiaalinen oireilu ja psyykkiset häiriöt ovat lisääntyneet kaikkialla Suomessa. Museologian opiskelija Luna Lehikoinen tutki ilmiötä nykydokumentoinnin tallennusharjoituksessaan sekä selvitti ilmiön haasteita ja mahdollisuuksia museoille… Ilmiön kokonaiskuvasta muodostui laaja-alainen ja moninainen. Henkinen pahoinvointi, psykososiaaliset oireilut ja psyykkiset häiriöt ilmenevät erilaisina seurannaisilmiöinä vaihdellen yksilöittäin, kuten oppimis-, käytös- ja keskittymishäiriöinä, toiminnanohjauksen häiriöinä, mieliala- sekä päihdehäiriöinä. Oireet saattavat myös kasaantua joillekin ja esiintyä yhtäaikaisesti…Yleensä ottaen ilmiö on huolestuttavasti yleistynyt koko maassa sekä paikallisesti Harjavallassa. Henkisen pahoinvoinnin eri ilmenemismuodot ovat lisääntyneet, ei vain erityisen tuen piirissä olevilla tai lastensuojelun asiakkailla, vaan myös normaaleilla keskitason oppilailla. Esimerkiksi toiminnanohjauksen puutteita esiintyy yhä useammalla lapsista ja nuorista. Kuntatasolla ollaankin todellisen haasteen edessä”. (Lehikoinen 2024, Museolehti)
Tässä artikkelissa pyrin lähestymään ongelmakenttää toisesta perspektiivistä, välttäen ilmiön kuvailua toistamiseen, keskittyen lahjakkuuden, taiteellisuuden ja tunneälyn keskinäisiin yhteyksiin. Samalla keskityn myös näiden mahdollisiin yhteyksiin yllä kuvailtuihin yleistyneisiin ongelmiin lasten ja nuorten keskuudessa. Artikkelini tarkoituksena on nostaa esille, selvittää ja pitää yllä ensisijaisesti niin sanottuja perusasioita, joita monet ansiokkaat kasvatustieteen tutkijat ovat asiaan paneutuen löytäneet; lahjakkuuteen, oppimisen moninaisuuteen ja henkiseen hyvinvointiin liittyen. Samalla tarkoituksenani on täsmentää ja muistutella mieleen myös itselleni näitä perusasioita, jotka ehkä edesauttavat hahmottamaan nykytilannetta ja näkemään sitä hieman laaja-alaisemmin, eikä liian ilmiö-, oire- tai ratkaisukeskeisesti.
Onko siis syytä ”pysähtyä ajan kanssa”, mennä koulunpenkille takaisin perusasioiden pariin, ottaa se ”lusikka kauniiseen käteen” ja opetella itse asiassa taas näkemään? Näkeminen on oppimista, jaksoi Krishnamurti aikoinaan meitä muistuttaa. Ensin olisi opittava havaitsemaan, näkemään, vasta sitten todellinen oppiminen mahdollistuu. Hän, kuten Karl G. Jungkin, puhui myös ns. ohjelmoinnin tai ehdollistamisen mahdollisuudesta kasvatuksessa ja jopa itse persoonamme muodostumisessa (Krishnamurti 1996, Jung 1968,1972). Tällöin kasvatuksen sisään olisi jo rakennettuna pelon, ahdistuksen ja jopa tietynasteisen vapaudenriiston elementit, jossa vapaata havainnointiamme, kiinnostustamme tai rooliamme yhteiskunnassa ohjaillaan haluamattamme haluttuun suuntaan. Tämä kuitenkin vain ajatusheittona, mikä tämän artikkelin puitteissa riittäköön.
Onko kuitenkaan täysin poissuljettua, että ahdistuksen lisääntymiselle voisi olla valtakunnallisuuden ja paikallisuuden lisäksi myös maailmanlaajuisia, kollektiivisia syitä, liittyen esimerkiksi tiettyihin globaaleihin tendensseihin, kuten globaali markkinatalous, kilpailuedun tavoittelu ja tehokkuuden yhä lisääntyvät vaatimukset? Globaalissa markkinataloudessa nämä tendenssit sitten heijastuvat valtakunnallisesti koulutuspoliittisissa suuntauksissa ja linjauksissa, kuten vaikkapa eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan suunnitelmissa, josta tässäkin artikkelissa on lainauksia. Näistä suuntalinjauksista hedelmän keräävät, ei vain taloudellisena voittona tietyt valtaapitävät piirit, vaan valitettavasti, mahdollisena henkisenä tappiona, itse koulutuspolitiikan kohteet, lapset ja nuoret.
2.Älykkyyden määritelmiä
Koska oppiminen perinteisessä mielessä yhdistetään usein älykkyyteen, on syytä tarkastella itse älykkyyttä ja sen määritelmiä. Tämä on välttämätöntä, jotta ymmärtäisimme oppimisen yhteyden myös henkiseen hyvinvointiin. Oppiminen sinällään ja se, mikä on oppimista, ansaitsisi oman artikkelinsa, sillä siinä sukelletaan myös filosofis -poliittisiin näkökulmiin, joihin en tämän artikkelin puitteissa sen suuremmin pureudu. Kuitenkaan en malta olla nostamatta lyhyesti esiin moderneja oppimiskäsityksiä suhteessa ns. vanhaan, behavioristiseen malliin. Uusien oppimiskäsitysten mukaan oppimista tapahtuu monin eri tavoin; toinen oppii lukemalla, toinen auditiivisesti, toinen tekemällä - on erilaisia oppimistyylejä ja vaihtelevia oppimistavoitteita (Kaitavuori 2007, 281). Tänä päivänä kognitiiviset oppimiskäsitykset rohkaisevat katsojan omien tulkintojen tekemiseen ja kaksisuuntaiseen dialogiin. Kognitiiviset oppimiskäsitykset, kuten kokemuksellinen oppiminen ja konstruktivismi, korostavatkin oppijakeskeisyyttä tiedon muodostumisessa, behavioristisen yksisuuntaisen, ylhäältä annetun tiedon sijaan, samoin kuin ne korostavat tiedon aktiivista, muuttuvaa luonnetta (Malmisalo-Lensu, Mäkinen 2007, 297). Vaikka näiden oppimisihanteiden todellista toteutumista voidaan tänä päivänä suurella syyllä kyseenalaistaa, on lähtökohtaisesti oppiminen, siten kuin se yhdistetään koululaitoksen toimintaan, tämän tarkasteluni pohjana.
2.1.Kolme älykkyyttä
”Monet koulupriimukset eivät menesty reaalimaailmassa. Jotkut älykkäät ihmiset pitävät itseään hitaina tai typerinä, koska eivät sattuneet menestymään koulussa. Koulumenestys ja älykkyys eivät ole toisistaan riippumattomia, mutta älykkyys yhdistyy moniin muihinkin tekijöihin kuin koulumenestykseen” (Uusikylä 2020, 65).
Robert J. Stenberg on havainnut ihmisen älykkyyden kolmijakoiseksi: ”Tiedämme enemmän keinotekoisilla käsitteillä järkeilystä kuin arkielämän järkeilystä…psykologit mittaavat älykkyyttä keinotekoisilla kysymyksillä”. Älykkyyttä mitataan rajoittuneesti vain länsimaisten kulttuurien lähtökohdista. Esimerkiksi Afrikassa ei testitulos olisi oikeudenmukainen, koska toiminnallisuudella on kulttuurissa tärkeä asema (Uusikylä 2020, 65). Stenbergin mukaan niin sanotut heikkolahjaiset toimivatkin usein käytännön elämässä älykkäästi. Esimerkiksi slummeissa on pystyttävä havainnoimaan ja ymmärtämään ympäristön pieniä vihjeitä, jotta voisi toimia elinympäristöön sopivalla tavalla. Kysymys on ennen kaikkea 1. käytännöllisestä älykkyydestä. Sen sijaan älykkyystestien mittaama looginen abstrakti päättelykyky on Stenbergin mukaan 2. analyyttistä älykkyyttä. Luova lahjakkuus eli kyky löytää itsenäisesti ongelmia ja tehdä kokoavia yhteenvetoja ja johtopäätöksiä vaatii jo 3. syntetisoivaa älykkyyttä. Älykäs yksilö sopeutuu ympäristöönsä, vain kun se on tarkoituksenmukaista. Ympäristön ollessa sopimaton, hän pyrkii vaihtamaan ympäristöä (Uusikylä 2020, 66). Älykäs yksilö voi joutua pahaan ristiriitatilanteeseen silloin, kun hän kokee ympäristön vaatimukset itselleen tarkoituksettomina, siis ei- tarkoituksenmukaisina. Jos ympäristö painostaa älykkään yksilön omaan tarkoituksenmukaisuuteensa, seuraa väistämättä henkinen konflikti yksilön sisällä. Jos taasen syntetisoivaan älykkyyteen ei rohkaista yhteiskunnan taholta, esimerkiksi yhteiskunnan toimiessa vastoin moderneja oppimiskäsityksiä, joihin se aikaisemmin on uskonut, on uusi konflikti väistämätön. Totalitaristisissa valtioissa ja yhteiskunnissa tämä henkinen konflikti on arkipäivää.
2.2 Älykkyyden moninaisuus
Howard Gardner on tutkija, joka on kyseenalaistanut yhden älykkyyden ylivallan lahjakkuuden mittarina. Hänen mukaansa ”älykkyys on biologista ja psykologista potentiaalia, joka toteutuu kokemusten, kulttuurin ja motivaation yhteisvaikutuksista”. Ilman yksilön halua ja ympäristön tahallisia tai tahattomia kasvatusvaikutuksia älykkyys tai muu piilevä lahjakkuus ei kehity ”ilmilahjakkuudeksi” (Uusikylä 2020, 70).
Ympäristö ja perimä ovat siis vuorovaikutuksellisessa suhteessa vaikuttaessaan lahjakkuuteen. Gardner määrittelee älykkyyden, toisin sanoen lahjakkuuden, kyvyksi ratkaista sellaisia ongelmia, jotka ovat tärkeitä tietyn kulttuurin piirissä. Jos taas kulttuurin tai yhteiskunnan arvot ja tärkeänä pitävät seikat (ratkaistavat ongelmat) ovat ristiriidassa yksilön itselleen tärkeinä pitämiin ratkaistaviin ongelmiin, aiheutuu tästä konflikti- tilanne.
Gardnerin mukaan voidaan erottaa ainakin kahdeksan erillistä erityiskykyä eli intelligenssiä. Näiden ulkopuolella on toistaiseksi vielä ns. eksistentiaalinen lahjakkuus eli viisaus, joka voidaan tulevaisuudessa liittää Gardnerin teoriaan, jos sen neuropsykologinen perusta pystytään todentamaan (Uusikylä 2020, 70). Luettelen tässä artikkelissa nämä kahdeksan erityiskykyä, mutta tarkastelen lähemmin vain joitain artikkelin kannalta keskeisiä alueita, koska sen johdannossa ilmoitin paneutuvani lähinnä lahjakkuuden, taiteellisuuden ja tunneälyn keskinäiseen suhteeseen. Artikkelini tarkoituksena on nimenomaan tavoittaa paitsi oppimisvaikeuksien taustaa, myös henkisen hyvinvoinnin edellytyksiä. Totean vain lyhyesti, että erinomainen edellytys hyvinvoinnille luodaan jo tunnustamalla kaikki lahjakkuuden ilmenemismuodot jo opetussuunnitelmien ja tuntimäärien tasapuolisessa jakautumisessa koulun oppimisympäristössä:
1.Loogis- matemaattinen älykkyys
2.Kielellinen älykkyys
3.Musiikillinen älykkyys
4.Spatiaalinen eli avaruudellinen älykkyys
5.Kehollis-kinesteettinen älykkyys
6.Interpersoonallinen ja sosiaalinen älykkyys
7.Intrapersoonallinen ja taiteellinen älykkyys
8.Naturalistinen älykkyys
2.3. Spatiaalinen älykkyys
Tähän älylliseen erityislahjakkuuteen kuuluu kyky havainnoida tarkasti avaruudellis-visuaalista ympäristöä sekä taito muunnella alkuperäisiä havaintoja tarkoituksenmukaisella tavalla. Arkkitehdit, kuvanveistäjät, suunnistajat ja lentäjät hahmottavat hyvin ympäristön ja esineiden moniulotteisuuden (Uusikylä 2020, 73). Kuvanveistäjä Eila Hiltunen (1922-2003) on kertonut:
”Minulla oli matematiikassa melkein aina ehdot ja ylioppilastodistuksessakin vissiin viisi. Se ei ollut geometriaa. Tuomitsin itseni ihan hölmöksi kemiassa, fysiikassa ja matematiikassa. Todellisuudessa lasken mitä nopeimmin päässäni, hahmotan hyvin näissä kolmiulotteisissa asioissa. Minulla on lähes erehtymätön mittasilmä…että jos voi olla tämmöistä absoluuttista kykyä, spatiaalista varmaankin, tämmöistä hahmottamiskykyä, semmoisesta ei koulussa tiedetty” (Uusikylä 2020, 74).
Tänä päivänä ollaan ainakin teoriassa tietoisia erilaisista oppimistavoista ja yksilöllisistä oppimistavoitteista. Kuitenkin erityisesti viime vuosina suuntaus ja painotus on ollut kahden ensimmäisen lahjakkuuden lajin lähes yksinomaiseen olemassaoloon; opetussuunnitelmat ja tuntimäärät, jotka eri oppiaineet saavat, antavat ymmärtää, minkälainen on valtion/yhteiskunnan kannalta ihanneoppija, tulevaisuusosaaja ja mitä häneltä vaaditaan. Taideaineiden tuntimäärät ovat romahtaneet, niin etteivät ne enää yllä edes minimiin, samalla kun myös valinnaisuudesta on leikattu. Kuvanveistäjä Eila Hiltusen kuvauksesta kuultaa koko kouluajan kestänyt ahdistuneisuus ja huono itsetunto, vaikka hän omasi erityislahjakkuuden, joka johti hänet aikanaan maan maineeseen. Onko tästä tilanteesta päästy lainkaan eteenpäin tänä taloudellisen kilpailukyvyn korostamisen aikakautena? Montako lahjakasta ahdistujaa koululaitos nykyään pitää sisällään?
”Myös eri tavoin ahdistuneiden määrä on kasvanut ja se erottuu normaalista teiniangstista. Tämä voi pahimmillaan näkyä itsetuhoisuutena ja päihteiden käytön lisääntymisenä… Puutteita on lisäksi myös muun muassa kolmiulotteisuuden hahmottamisessa sekä mielikuvituksen ja mielikuvien muodostumisen alueella. Monet neuropsykiatriset oireet, kuten ADHD, ovat vahvasti lisääntyneet.” (Lehikoinen 2024, Museolehti)
”Myös yhä lisääntyneet puutteet kolmiulotteisuuden hahmottamisessa voivat liittyä kaksiulotteisen median jatkuvaan käyttöön. Itse käsin tekeminen on vähentynyt. Enää ei rakenneta majoja tai leikitä legoilla, kuten ennen, jolloin kolmiulotteisuuden taju ei kehity. Puutteet kolmiulotteisuuden hahmottamisessa luovat osaltaan esteitä toiminnan ohjaukselle erityisesti taito- ja taideaineissa” (Lehikoinen 2024, Museolehti).
2.4. Interpersoonallinen ja sosiaalinen älykkyys
Tähän älykkyyden ominaisuuteen sisältyy kyky erotella ihmisten mielialoja, temperamentteja, pyrkimyksiä ja motiiveja sekä taito reagoida niihin sopivalla tavalla. Monet ihmissuhdeammattilaiset tarvitsevat erityisesti tätä erityislahjakkuutta, mutta elämän muissakin eri tilanteissa siitä on erinomaista apua. Liikennelentäjä Marjo Koskinen puhuu vapaa-ajastaan:
”Jos puhutaan muustakin elämästä kuin lentämisestä, niin minun vahvuuteni ovat ehkä sosiaalisella puolella. Olen koko ikäni pelannut pallopelejä…nykyään pelaan salibandyä. Puoli vuotta sitten minut valittiin joukkueen kapteeniksi. Se ei ole pelkästään sitä, että käy pelaamassa pelin, vaan kapteenina olo on nimenomaan yhteishengen ylläpitämistä ja varsinkin parantamista” (Uusikylä 2020, 75).
”Esimerkiksi sosiaalisen taidottomuuden lisääntymiseen voi olla syynä myös se, että vuorovaikutustaitoja ei enää opita perinteisesti leikkimällä. Ollaan yhä enemmän ja yhä varhaisemmin television, tietotekniikan ja älypuhelinten vaikutuksen alaisina” (Lehikoinen 2024, Museolehti).
2.5. Intrapersoonallinen ja taiteellinen älykkyys
”Tämä älykkyyden muoto tarkoittaa kykyä ymmärtää omia tunteitaan ja nähdä kauneutta. Muun muassa näyttelijät, taiteilijat, psykoterapeutit ja runoilijat ovat tunneälyn taitajia, jotka tuottavat taidenautintoja ja auttavat ymmärtämään tunteiden merkityksen elämässä” (Uusikylä 2020, 77).
Koululaitos korostaa yleissivistystä, ulkoa oppimista ja rationaalista älykkyyttä, näin voidaan todeta, vaikka juhlapuheissa usein halutaan nähdä muitakin hienouksia. Jotta saavutettaisiin jotakin suurta millä tahansa inhimillisellä alalla, on hankittava alan asiantuntemus. Koulutus tarjoaa mahdollisuuden tämän hankkimiseen. ”Jos kuitenkin osaamisvaatimukset kohdistuvat hyvin kapeaan alaan, muodollinen kasvatus saattaa vaikuttaa yhä vähemmän ”ekspertiisin” hankkimiseen” (Uusitalo 2020, 60).
Taidemaalari Einari Friski (1890-1973) on päiväkirjassaan 12.3.1913 todennut: ”Ihmisen tärkeimpiä tehtäviä tässä elämässä pitäisi olla sielunsa kypsyttäminen likemmäksi täydellisyyttä, eikä ainoastaan pintapuolisten elämänmuotojen, kuten rikkauksien, hyvinvoinnin ja mukavuuden etsiminen. Nämä ovat katoavaa omaisuutta, jota vastoin sielullisia rikkauksia ei mikään voima hävitä” (Uusikylä 2020, 77).
”Koulumaailmassa jollain lailla huonosti voivien suhteellinen osuus oppilasmäärästä on kasvanut ja taidoiltaan keskitason oppilaiden osuus on kutistunut. Harjavallassa jopa 35 % oppilasmäärästä on jonkin asteisen erityisen tuen piirissä. Tämä näkyy muun muassa sosiaalisena taidottomuutena, johon liittyy erilaisia käytöshäiriöitä, kuten kiusaamista. Sekä toisten että omien tunteiden tunnistaminen on vaikeutunut ja empatian puute näyttäisi lisääntyneen (Lehikoinen 2024, museolehti).
Paljon parjatun peruskoulun tehtävänä oli kasvattaa mieleltään eheitä, ahkeria, monipuolisesti sivistyneitä ihmisiä, jotka löytävät omat lahjansa ja osaavat toimia sosiaalisissa yhteisöissä muita ihmisiä arvostaen, Uusikylä muistuttaa. Peruskoulun isät ajattelivat, että koulu on pienoisyhteiskunta, joka muuttaa koko yhteiskuntaa suotuisaan suuntaa, Tiedot, taidot ja tunne-elämän tasapaino olivat tärkeitä; ”Emme pyrkineet huipulle, siksikö sinne pääsimme?” (Uusikylä 2020,89).
3.Tunneäly
Vastavoimana rationaaliselle älykkyydelle, alettiin vuoden 1995 jälkeen David Golemanin kirjan pohjalta puhua tunneälystä, emotionaalisesta intelligenssistä. Tunneälyn ja sosiaalisen intelligenssin biologinen perusta löydettiin aivojen primitiivisestä keskikerroksesta. Tunneäly on siis vahvasti biologista, mutta se voi kehittyä kasvatuksen avulla. Tunneälyn korostaminen oli vastavoima 1960- luvun kognitiiviselle vallankumoukselle, joka korosti järkeä, ilmiöiden analysointikykyä ja informaation käsittelytaitoa. Ihmisen tuli olla kuin tehokas tietokone. Pelkkä konelogiikka ei kuitenkaan riitä. Ihmisen käyttäytymistä selittävät myös mm. rakkaus, viha, ahneus, kateus, hellyys, mustasukkaisuus, alemmuudentunne, itseluottamus ja sen puute, masennus ja intohimo enemmän kuin järki ja logiikka. Tunneälykäs yksilö voi olla toki myös tekoempaattinen ja moraaliton, mutta myös aidosti empaattinen, suorastaan moraalinen esikuva (Uusikylä 2020, 78).
”Ihmiset, jotka pystyvät käsittelemään omia tunteitaan, ymmärtämään muiden tunteita ja ottamaan ne huomioon, pystyvät hyviin ihmissuhteisiin. Sen sijaan ihmiset, joiden tunneäly on heikko, sabotoivat helposti sekä omaa, että läheistensä elämää. Tunneälyn perusta luodaan ensimmäisinä elinvuosina. Kasvattajan tulee opettaa lasta ottamaan muut huomioon, häntä ei saa totuttaa siihen, että hän saa aina heti kaiken vaatimansa. Tärkeää on oppia odottamaan omaa vuoroaan” (Uusikylä 2020, 79).
”Kasvuympäristön epävakaus tai epäsäännöllisyys kotona heijastuu lapsen ja nuoren käytökseen koulussa ja arjessa. Tämäkin on nykyajan ilmiö. Vanhempien oma elämä on enenevässä määrin epäsäännöllisempää ilman selkeää rytmiä. Lapsen toiminta peilailee sitä, mitä kotona tapahtuu. Erilaiset neuropsykiatriset ongelmat ilmenevät voimakkaammin, jos kasvuympäristö ei ole vakaa” (Lehikoinen 2024, museolehti)
David Goleman on erottanut viisi erityisesti tunneälykkäälle kuuluvaa piirrettä:
1. Yksilö on selvillä tunteistaan ja niiden alkuperästä. Hän pystyy hallitsemaan elämäänsä, eikä ajaudu sokeasti esimerkiksi rakkaussuhteesta toiseen.
2. Yksilö pystyy käsittelemään ja hallitsemaan tunteitaan. Hän ei lankea liialliseen itsesääliin, ei ahdistu pikkuasioista, ei ärsyynny eikä pidä epäonnistumisiaan katastrofeina.
3. Tunneälykäs pystyy motivoimaan itseään ja valitsemaan itselleen tavoitteita. Hän pystyy asettamaan pitkän aikavälin tavoitteet hetkellisen tarpeen tyydytyksen edelle. Tämä on tärkeää luovassa työssä, jossa tulokset vaativat pitkäjänteisyyttä.
4. Tunneälykäs tunnistaa muiden tunteita ja on empaattinen. Yksilö kykenee havaitsemaan vivahteita muiden tarpeissa.
5. Tunneälykäs ohjailee taitavasti ihmisten tunteita. Tunneälyyn ei siis aina yhdisty moraali, samoin kuin ei muihinkaan älykkyyden lajeihin. On tunneälykkäitä, laskelmoivia oman edun tavoittelijoita.
”Tunneäly ilman moraalia on vaarallista. Moni kansanjohtaja ja hirmuhallitsija on tiennyt, mihin tunteisiin kannattaa vedota, kun haluaa itselleen valtaa. Viha, kateus ja pelko ohjaavatkin usein massojen poliittista käyttäytymistä. Kansanmurhat, raakuudet ja avuttomien hyväksikäyttö jatkuvat historian opetuksista huolimatta. On myös tunneälykkäitä johtajia, jotka saavat ihmiset toimimaan moraalisesti kestävien asioiden puolesta. Heitä on vain liian vähän materialististen ja egoististen arvojen maailmassa” (Uusikylä 2020, 80).
”Yleinen levottomuus ja keskittymiskyvyn puute koulumaailmassa on lisääntynyt. Pitkäjänteisyyden puute näkyy toiminnanohjauksen häiriöinä yhä useammilla, myös normaaleilla oppilailla. Oppilaalla on vaikeuksia itsenäisesti suoriutua opiskelusta ja ohjata omaa toimintaansa esimerkiksi annetun tehtävän suhteen” (Lehikoinen 2024, Museolehti).
4.Yhteiskunta ja lahjakkuus
”Muutamia vuosia sitten ajettu hanke, jonka mukaan koulutodistusten tulisi ratkaista korkeakouluihin pääsy, oli pöyristyttävä. Eivät kaikki lapset ole kilpailukykyisiä. Nuorten sairaseläkeläisten ja huostaan otettujen lasten määrät kertovat voimakkaasta yhteiskunnallisesta pahoinvoinnista (Uusikylä 2015).
Koululaiset on pakotettu kilparadalle, jolla menestyminen on jatko-opintojen edellytys. Tuloksena on, että monet nuoret uupuvat radan varrelle (Uusikylä 2020, 81). Kilpailun kylkiäisenä tulee aina kuvaan mukaan vertailu; jos vertailtavana on vain jokin yksipuolinen piirre, esim. lukuaineiden keskiarvo, jota vasten peilataan, voi se aiheuttaa monenlaisia negatiivisia tuntemuksia, vaikka kauniina tarkoituksena saattaisi ollakin kannustus parhaaseensa yrittämiseen.
4.1.Kilpailuyhteiskunta
Karen Hourney, saksalainen psykiatri ja psykoanalyytikko, julkaisi vuonna 1937 kirjan, The neurotic personality of our time, jossa hän käsitteli aikansa amerikkalaista kilpailuyhteiskuntaa. Vaikka kirjan julkaisemisesta on kulunut jo 80 vuotta, kuvaus sopii Uusikylän mukaan myös nyky-Suomeen. Kilpailuyhteiskunnan ”neuroottisen persoonallisuuden sijaan voitaisiin Uusikylän mukaan puhua osuvammin ”psykopaattisesta ja narsistisesta persoonallisuudesta” (Uusikylä 2020, 83).
Uusikylä toteaa, että yksilöiden välinen kilpailu tuottaa ihmisille pelkoa, henkisiä paineita ja ahdistusta. ”Keskinäiseen kilpailuun perustuva kulttuuri luo pohjaa neuroottiselle persoonallisuuden kehitykselle. Pahimmillaan ihmisen on pakko arvioida itseään jatkuvasti suhteessa muihin. Hänelle ei riitä, että hän on hyvä, kenties paras – hänen pitää olla ainutlaatuinen” (Uusikylä 2020, 84).
Turun yliopiston professorin Pentti Malaskan artikkeli Kilpailukyky - ratkaisu vai ongelma? ennusti vuonna 1995 osuvasti suomalaisen yhteiskunnan muutosta: ”Kansainväliset markkinavoimat tulevat pian hallitsemaan kaikkea yhteiskunnallista päätöksentekoa. Voiton tuottamisesta tulee uusi yhteiskunnallisen moraalin perusta”. Malaska ennusti: ”Ne ihmiset, jotka eivät tuota taloudellista lisäarvoa globaalitalouden markkinoilla, leimautuvat yhteiskunnallisesti moraalittomiksi. Tämä koskee erityisesti työttömiä”. Malaska ymmärsi, että kilpailukykymme perusta tulee olemaan uusi tekniikka ja että juuri taloudellisen tehokuuden maksimointi luo ympäristöongelmia ja työttömyyttä. Malaskan ja Uusikylän mukaan tekniikan tärkeyden tunnustaminen ei vapauta meitä puolustamasta sosiaalista oikeudenmukaisuutta (Uusikylä 2020, 84).
Psykoterapeutti, lääkäri Pekka Roponen on työssään nähnyt, mitä seuraa, kun ihmisarvo liitetään suorituksiin ja saavutuksiin. Roposen viesti kuvasi jo 1990- luvun alussa suoritusyhteiskuntaa näin: ”Ihmisarvoa etsitään suorituksista. Ihminen itsessään ei ole mitään, siten myös omaa arvoa on jatkuvasti etsittävä saavutuksista. Mikäli niitä ei jatkuvasti tule lisää, omanarvontunne romahtaa ja seurauksena on masennus. Äärimmilleen vietynä tämä johtaa siihen, että ihmisten arvo on suhteellisen helposti mitattavissa, joten voimme asettaa ihmiset arvojärjestykseen. Häntäpäässä voimmekin aloittaa kaasuttamisen, koska ne eivät oikeastaan olekaan ihmisiä” (Roponen 1991, teoksessa Uusikylä 2020,85).
Uusikylän mukaan tilanne on vain pahentunut 2000- luvulla. Tampereen yliopiston psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen toteaa kirjoituksessaan vuonna 2019, että länsimaisessa individualistisessa kulttuurissa suorituspaineet tarjoavat maaperää psykopaattisille piirteille: ”Koko yhteiskunnan on syytä kiinnittää huomiota siihen, miten pahaa jälkeä piittaamaton yksilökeskeisyys ja jatkuva kilpailun ja menestymisen korostaminen aiheuttaa” (Uusikylä 2020,86).
”Kasvatuksen kannalta viesti on selkeä”, toteaa Uusikylä: ”Media kertoo nuorten lisääntyneestä ahdistuksesta…mikään ei tunnu riittävän eikä milloinkaan ole tarpeeksi hyvä. Koulumenestyjien keskuudessa ongelma korostuu: Kun koulumenestyjä pääsee opiskelijaksi arvostettuun tiedekuntaan, mielenterveys saattaa horjua vastuun, velvollisuuksien ja perfektionistisen suorituspakon puristuksessa” (Uusikylä 2020, 86).
4.2.Koulu suoritushelvettinä
Uusikylä kirjoittaa, että Suomessa etevistä oppilaista on tullut poliitikkojen puheissa tulevaisuusosaajia, ”joiden tehtävänä on maan taloudellisen kilpailukyvyn takaaminen ja Suomen nostaminen Euroopan tai maailman huipulle”. Huippulukioiden huippuoppilaiden tulee osoittaa kaiken aikaa, että he ovat tehokkaita, osaavia ja älykkäitä. Tässä suoritushelvetissä monet nuoret kuitenkin kärsivät ja masentuvat, kun eivät jaksa, eivät osaa tarpeeksi eivätkä kelpaa itselleen elleivät ole täydellisiä. Kaukoidän koulujen karmeat esimerkit äärimmilleen viedystä kilpailusta tulisi Uusikylän mukaan ottaa vakavina varoituksina. Kun poliitikot puhuvat lahjakkuusreservistä ja aivoviennistä, puhe sisältää yhteiskunnallisen viestin: Lahjakkuus on henkistä pääomaa, jonka avulla luodaan kilpailukykyä, menestystä ja vaurautta. ”Mitalin kääntöpuolella on kuitenkin kysymys: Mitä tehdä niille, joista ei ole hyötyä kilpailussa? Entä niille, joiden lahjakkuus ja mielenkiinto kohdistuvat aloille, joista ei ole näkyvää taloudellista hyötyä ja kilpailuetua”? (Uusikylä 2020, 87).
4.3.Tehokkaat sopeutujat
Teknologia on muuttanut elämäämme radikaalisti ja on ilmeistä, että kehitys vain kiihtyy. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta hahmotteli käsikirjoituksessaan 2014 Suomen tulevaisuutta. Tulevaisuusvaliokunnan asiakirjasta saa Uusikylän mukaan sen vaikutelman, että teknologinen kehitys etenee vääjäämättömästi ja tehokkaita sopeutujia odottaa hyvinvointi. Asiakirja on ylioptimistinen kuvatessaan vuoden 2030 Suomea, huippumaata. Sitran suosimalla konsulttikielellä ”huippuosaaminen” ja ”innostuneisuus” auttavat voittamaan yhteiskunnan ”viheliäiset ongelmat”. Tekstissä korostetaan yksilön vastuuta yhteiskunnalle ja nuoret nähdään ”tulevaisuuden työntekijöinä”. Sivistyksestä puhutaan yksipuolisesti talouden termein: ”Vuonna 2030 Suomi on monien taitojen ja monitaitoisten ihmisten maa. Kaikkien osaaminen lapsista vanhuksiin hyödynnetään mielekkäällä tavalla. Jokainen antaa oman panoksen yhteiskunnan hyväksi” (Uusikylä 2020, 88).
Vuoden 2014 Tulevaisuusvaliokunta jatkaa ja korostaa: ”Nykynuorien täytyy tehdä suuria elämäänsä liittyviä päätöksiä entistä nuorempina”. Kari Uusikylä kysyy: Miksi? Kuka sitä vaatii? Kenen etu se on? ”Kun luonnollista kasvurytmiä/kypsymistä lapsesta aikuiseksi ei ymmärretä, vaatimuksilla varhaisista valinnoista tuotetaan ahdistuneita, alistuneita suorittajia. Monen mielenterveys romahtaa aikuisuuden kynnyksellä. Eheitä lapsia kasvatetaan kodeissa, joissa perhe viettää aikaa yhdessä, lapsia kuunnellaan ja rohkaistaan löytämään lahjansa ja luovuutensa” (Uusikylä 2020, 88).
Työskennellessäni lasten ja nuorten parissa lähes kolmekymmentä vuotta kuvataiteen opettajana, voin yhtyä täydestä sydämestä Uusikylän ajatuksiin: ”Suomalaisen yhteiskunnan vaurastumista ja onnellisuutta ei ratkaise kilpailukyky vaan lasten ja nuorten sisäinen psyykkinen turvallisuus, terve minäkuva ja usko siihen, että elämä on hyvä. Ahdistuneet sopeutuja -suorittajat eivät pysty luomaan ja kehittämään uutta. He yrittävät jaksaa iltaan saakka” (Uusikylä 2020, 89).
5.Moraalisesta lahjakkuudesta ja viisaudesta
Haluan tässä kirjoitelmassani nostaa vielä lyhyesti esille yhden lahjakkuuden muodon, joka ei kuitenkaan virallisesti vielä liity mukaan Howard Gardnerin moniälykkyysteoriaan, jota tässä artikkelissa olen tarkastellut älykkyyden ja lahjakkuuden lähtökohtana. Gardner puhuu kuitenkin kahdeksasta ja puolesta erityislahjakkuudesta. Moraalinen intelligenssi on hänen teoriassaan toistaiseksi vain puolikas, mutta se ei vähennä moraalin merkitystä ihmiskunnalle. Uusikylä, teoksessaan Lahjakkuus, haluaa muistuttaa meitä jatkuvasti myös ihmisen moraalisen ulottuvuuden olemassaolosta. Se tuntuu luontevalta, kun on lukenut kirjan, havahtuen hyvin materialistisiin tulevaisuuden ja myös nykyhetken näkymiin, jotka näyttäisivät vallitsevan, ja jotka yhä voimakkaampana näyttäisivät vaikuttavat ihmiskunnan valitsemaan tiehen. Tämä tie tunnutaan määriteltävän ainoana vaihtoehtona, ikään kuin vallitsevana trendinä, poliitikkojen ja taustalla vaikuttavien valtaapitävien taholta. Howard Gardnerin erityisenä huolena on, että ”yli-ihmisyyttä ja kansanryhmiin kohdistuvaa vihaa ja halveksuntaa julistavat opit eivät saisi jalansijaa maailmassa” (Uusikylä 2020, 277).
Moraali on sidoksissa kulttuuriin ja aikaan. On kuitenkin olemassa pysyviä moraalisia hyveitä, kuten totuudellisuus ja huolenpito heikommista. Keskeisintä moraalissa on elämän kunnioittaminen, pyhyys, joka koskee erityisesti ihmiselämän arvoa, mutta myös muiden elävien olentojen ja luonnon arvoa. Yhteisöt ovat kehittäneet symbolijärjestelmiä, jotka viestivät jäsenilleen moraalisäännöistä. Ihmiset hallitsevat oman kulttuurinsa arvoja käyttämällä hyväkseen kielellistä, loogista ja sosiaalista lahjakkuutta.
Aivotutkija, akatemiaprofessori Risto Näätänen (1997) suhtautuu tulevaisuuteen hyvin pessimistisesti: ”Voiko tiede pelastaa ihmiskunnan? Tiede sinänsä ei ole hyvä eikä paha, vaan sen käyttö ja käyttäjä, ihminen. Raamattu puhuu vertauskuvallisesti hyvän- ja pahantiedon puusta. Meidän päivinämme hyvän- ja pahan tiedon puumme on palvottu tieteemme. Aivotutkimus ei ole ratkaissut viisauden arvoitusta…olemme onnistuneet lähestymään aivoja kognition, mutta emme arvojen, moraalin tai merkityksen, siis todellisen viisauden eliminä” (Uusikylä 2020, 277).
Mihaly Csìkszentmihàlyi on pohtinut teoksessaan The evolving self viisauden merkitystä ihmiskunnalle; ”Palvomme älyä, tiedekin kysyy vain, mikä on mahdollista, ei mikä on oikein, saati mikä on viisasta. Ihmisen eheys on onnellisen elämän kriteeri – se, että uskaltaa ja saa kasvaa omaksi arvokkaaksi itsekseen ymmärtäen samalla kuuluvansa kaiken olevaisen yhteyteen, menneisiin ja tuleviin sukupolviin” (Uusikylä 2020, 278).
Viisas ymmärtää olevansa moraalisesti vastuussa lahjojensa käytöstä. Kapea-alainen, itsekäs spesialisti ei ole viisas, vaikka olisikin älykäs. Viisaus on tapa tietää, se on kognitiivinen ominaisuus. Toiseksi viisaus on hyve, tapa toimia tietyllä tavalla sosiaalisissa yhteisöissä. Kolmanneksi viisaus johtaa henkilökohtaiseen hyvään, koska viisauden harjoittaminen tuottaa iloa ja sisäistä rauhaa. Viisas ihminen ei ota itseään liian vakavasti; itsetärkeyden kahleista vapautuminen vaatii rohkeutta. Viisas toimii yhteiskunnassa niin, että sallii jokaiselle mahdollisuuden päästää geneettiset kykynsä täyteen kukoistukseen – runoilijalle, tiedemiehelle, urheilijalle, köyhälle ja rikkaalle. Viisaus ei estä ketään kehittymästä, vaan auttaa jokaista lahjakkuutensa löytämisessä (Uusikylä 2020, 279).
6.Päätelmä
Kirjoitelmani johdannossa asetin tavoitteeksi löytää itselleni jokin, mahdollisesti uusi, näkökulma aikamme lasten ja nuorten oppimisen vaikeuksiin sekä lisääntyneeseen henkiseen pahoinvointiin. Jos saatoin tämän uurastuksen avulla luoda edes pientä lisävaloa mahdollisiin taustatekijöihin ja ilmiöön vaikuttaviin tekijöihin, voinen olla tyytyväinen. Henkinen pahoinvointi, oppimisvaikeudet ja/tai psykososiaalinen oireilu eivät tapahdu ilman syytä, eikä niitä voida millään ”kikoilla” tai ”konsteilla”, tai edes oppimista tukevilla toimenpiteillä, tyydyttävästi poistaa, ellei tunnisteta oireiden taustalla vaikuttavia tekijöitä. Artikkeli keskittyikin näin ollen yhteiskunnassa ja siinä toimivassa koululaitoksessa mahdollisesti piileviin epäkohtiin, jotka olisivat omiaan vaikuttamaan negatiivisesti ilmiön piirteisiin ja esiintyvyyden kasvuun viime vuosina.
Olen kuvaillut mahdollisia ilmiön taustalla piileviä tekijöitä pääsääntöisesti Kari Uusikylän teosta Luovuus lainaten. Kirja nostaa esiin voimakkaasti pitkän ja ansioituneen uran tehneen kasvatustieteen professorin äänenpainolla erityisesti tiettyjä tekijöitä, jotka katson, kuten Uusikylä itsekin, voivani yhdistää ajassamme esiintyvään ilmiöön.
Kilpailuyhteiskunnan luomat paineet, suorituspaineet, yksipuolinen lahjakkuuden ja älykkyyden korostaminen älykkyyden moninaisuuden kustannuksella voi pitää sisällään ainakin osa-syy-yhteyden. Lahjakkuuden hyötykäyttö yhteiskunnan hyväksi, unohtaen yksilön omat tarpeet ja luonnollisen kypsymistä vaativan kasvurytmin sekä kaikkialle ulottuvan tehokkuuden ja sopeutumisen vaatimukset yhteiskunnan hyväksi silloinkin, kun yksilö itse ei näe sopeutumista itselleen tarkoituksenmukaisena tai mielekkäänä, voi olla yhtenä tekijänä mukana. Tunneälyn tärkeyden unohtaminen koulun käytänteissä ja yhteiskunnassa piilevissä taustatavoitteissa, jolloin kognition korostaminen emootion kustannuksella korostuu, voi johtaa pitkään jatkuen ja vaihtoehdottomana henkiseen pahoinvointiin.
Olen kirjoituksessani tarkoituksellisesti antanut paljon tilaa älykkyyden ja erityislahjakkuuden kuvaukselle. Lahjakkuuden moninaisuus usein unohdetaan, juhlapuheista huolimatta ja siksi haluan siitä aina uudestaan muistuttaa. Älykkyys ja erityislahjakkuus nähdään yhteiskunnalle arvokkaina vain, jos siitä on yhteiskunnalle taloudellista hyötyä ja se synnyttää taloudellista kilpailuetua. Utilitaristiset piirteet ovat vain voimistuneet 2000- luvulla; teknologian ja tehokkuuden kehitysvauhdin korostaminen yksilön sisäisten prosessien kustannuksella, voivat luoda ahdistuneisuutta jo sinänsä. Monet yksilön psyykkiset ongelmat voivat ollakin itse asiassa terve reaktio yhteiskunnassa vallitseviin moraalisesti kyseenalaisiin, puhtaasti materialistisiin arvoihin. Toisinpäin ajatellen; sopeutuminen tai alistuminen näihin arvoihin mihin hintaan hyvänsä, voi sairastuttaa yksilön sisältä päin. Jos yhteiskunta on rakenteiltaan terve, elää siinä myös terveitä yksilöitä. Keskeiseksi nousee myös kysymys; onko yksilö yhteiskuntaa varten, vai mahdollisesti toisin päin? Huolestuttavina tausta-ajatuksina näen näkemykset, joissa yksilön tulee hyödyntää yhteiskuntaa, ikään kuin materiaalisena käyttövarana. Mikä on tämä yhteiskunta, ellei yksilöitä? Jos yksilö ei voi hyvin, ei yhteisökään, joista se koostuu, tämän pitäisi olla perusperiaatteena. Päinvastaisessa tapauksessa taloudellisesta hyvinvoinnista hyötyvät vain tietyt, niin sanotut hyväosaiset, pahimmassa tapauksessa, ainoastaan yhteiskunnan valtaapitävät, mutta miten on henkisen hyvinvoinnin laita?
----------------
Lähteet:
Jung, Carl G. 1968. Man and His Symbols. Dell
Jung, Carl G. 1972. The Undiscovered Self. Back Bay Books
Kaitavuori, Kaija 2007. Museo ja yleisö. Teoksessa Kinanen (toim.), Museologia tänään. Jyväskylä: Gummerus kirjapaino Oy
Krishnamurti, Jiddu 1996. Total Freedom: The Essential. HarperOne
Lehikoinen, Luna 2024. Museolehden artikkeli 30.9.2024
Lehikoinen, Luna 2024. Nykydokumentoinnin tallennusharjoitus. Emil Cedrecreutzin museo.
Malminsalo-Lensu, Anne-Mari, Mäkinen, Minna 2007. Museo oppimisen paikkana. Teoksessa Kinanen (toim.), Museologia tänään. Jyväskylä: Gummerus kirjapaino Oy
Uusikylä, Kari 2020. Lahjakkuus. Keuruu: Otavan kirjapaino Oy
Kirjallisuutta:
Csìkszentmihàlyi,M. 1994. The evolving self. A psychology for the third millenium. New York: Harper Perennial
Csìkszentmihàlyi,M. 1996. Creativity. New York: HarperCollins
Einstein, A. 1954. Ideas and opinions. New York:Wings Book
Gardner, H. 1983. Frames of mind. New York, Basic Books
Gardner, H. 1993. Creating Minds. New York, Basic Books
Gardner, H. 2006. Multiple intelligence. New horizons. New York, Basic Books
Goleman, D. 1995. Emotional intelligence. Why it can matter more than IQ. New York, Bantam Books
Guilford, J.P. 1950. Creativity. The American psychologist 5 (9), 444-454
Guilford, J.P. 1967. The nature of human intelligence. Mc Graw-Hill
Horney, K. 1937. The neurotic personality of our time. New York: W.W.Norton
Jung, Carl G. 2021. Psychology of the Unconscious. Digireads.com
Krishnamurti, J. 2023. Ajattelun tuolle puolen, äänikirja. Basam Books
Krishnamurti, J. 2010. Freedom from the Known. Exbury Press
Näätänen, R. 1997. Helsingin Sanomat, vieraskynä27.12.1997
Roponen, P. 1991. Helsingin Sanomat 10.12.1991
